Kieltämättä minulla on ollut itsemurha-ajatuksia. Tänään aamuluennolla kerrassaan valaistuksenomaisesti ymmärsin tuon toimenpiteen välttämättömyyden. Seis! En harkitse itseni tappamista. Minun on sen sijaan murhattava itseäni. Minun on revittävä sydän rinnastani, paiskattava se maahan, tallottava sen päälle: minun täytyy hyppiä, polkea - ja riverdancea tanssimalla hienontaa mössö niin, että voin kauhoa kaiken viemäriin, kuin lapsi kuraveden saappaallaan. Kaikki alas vain, loisk, loisk, loisk!

Tämä, jotta voisin taas elää. Tai siis se osa minusta, joka vielä on jäljellä.

Entä hän? Onko minun tuhottava myös mieleni riivaaja, vaikka lupasin, etten koskaan vihaisi? Turha huoli: sydämeni mutaveden mukana tuokin lapsi menee. Toisaalta - niin tuskallisen toisaalta - olen lausunut uskontunnustukseni: jos jokin on todellista, niin hän. Ja vaikka sydämeni olisi ristiinnaulittu, hän kyllä palaa päivittäin kotkana rintaani näykkimään. Herkules huutaa: älä valita, ylösnousemus tapahtuu kyllä 30 000 vuoden päästä, vakuutan sen!

Sanot kenties: voithan halata rukouksin, voithan suudella palvellen, voithan rakastaa ystävänä, tukena, kiinnekohtana. Vaan mikä tuska.

Yksinäisyys, kärsimys, yksinäisyys, kärsimys, yksinäisyys, kärsimys, kastunut tyyny: tässäkö koko totuus rakkaudesta? Ei tietenkään, opetat, ja nauran päin naamaasi. Etkä saa päällesi vain sylkeä, vaan myös katkeruuden ja kuoleman kyyneliä. Osa niistä oikeastaan kumpuaa vain onnesta, puolestasi, ja tämän osan prosenttimäärä mittaa ihmisyyttäni. Mutta ihmisen rajat ovat heikot ja säälittävät.