Moikka! Jatkan taas pian arkista raportointia (ensin jo tutulla listalla, sitten säännöllisesti), mutta ensin jatkan hieman kärsimyksestä.


Kiitos ja kumarrus Buddhalle oivalluksestaan, että elämä on kärsimystä. Mutta pitääkö kärsimys lopettaa? Eikö silloin lopu elämä? Tietysti Siddharta Gautama uskoi syntyvänsä uudelleen ja uudelleen, mutta minulla protestantilla on vain kaksi elämää - ja ehkä - sanotaan todennäköisesti, vaikkakin käsite jo kuuluu ateistis-agnostiseen viiitekehykseen - vain yksi.

Kristuksessa voi sen sijaan oivaltaa, että elämä on... kärsimystä. Kristus nauraa ja kärsii. Kristus syö ja kärsii. Kristus nukkuu - ja kärsii. Mutta kärsimys on pyhää - tavallinen elämä, joka päivittäin naulitaan ristille, on kauneuden järisyttävä täydellistymä rumassa rujoudessaan.

Jos siis elämä on kärsimys, on kärsimys myös tie. Tiellä, johtaapa se tuntematonta kohti tahi ei, on aina merkitys. Tämä lohduttaa. Ja jos elämä on kärsimys, on kärsimys myös totuus. Tämä on intuitionkin mukaista: mikäpä olisi kouriintuntuvamman totta - olemassaolevaa - totuusarvoltaan yksi - kuin tuska, joka on aina läsnä, kun elämässä on dialogia: rakkautta ja vihaa, kaipuuta ja pettymyksiä, itkua ja iloa.

Ja eikö dialogisuus ole elämän ehto? Ilman prosessia, virtaa, ei ole mitään. Kristuskin on dialoginen, kahtena luontona yhdessä persoonassaan. Kristuskin suuttuu järjettömästi viikunapuulle: vere homo. Mutta kärsimystä ei ole vain naulittu ristille, vaan ruoskittu ruumis - ja ruoskittu mieli, johon nyt niin elävästi koen osallistuvani - on nostettu ylös: vere Deus.

Kenties kärsimys ei siis olekaan lopullinen totuus, vaan ihminen todella on pelastettu, korjattu, eheytynyt. Lopullinen merkitys kärsimyksellä joka tapauksessa on, liikumme sitten nihilismin alhossa, sekulaarin elämänfilosofian laaksossa tai teologian vihreillä niityillä.


Niinpä, kun istun joen rannalla ja näen kukan tulevan virtaa pitkin alas, ja sitten nousevan ylös, ymmärrän, että kaikki edellyttää, että kärsin. Mutta tässä on suurin kauneus ja onni, jonka Buddha maallisesti ja Kristus taivaallisesti on minulle kirkastanut. Ja kun oikein tarkkaan katson tuota kukkaa, näen, että terälehti on taipunut.

Kyynelet tulevat ennen myötätunnon sivaltavaa kipua, joka ei peilisoluihin redusoidu.