"Kell' onni on, se onnen kätkeköön", sanoi Eino Leino, ja tässä onkin syy yli kuukauden hiljaisuuteeni - tai sitten kyseessä on laiskuus. Summaan. Olen ollut niin onnellinen, että olen tahtonut kauhoa elämää: kirjoitella tästä kaikesta en ole siis jaksanut. Mistäköhän tämä ilo johtuu? Minusta onni on kuin tuuli tai pikemminkin lintu, joka laskeutuu kädelle, mutta jota ei saa puristaa liiaksi; muuten sille käy onnettomasti. Siksi kysymys on minusta hieman tyhmä - määrittely on sukua pyrkimykselle.
(Arvannet kuinka korkealle arvostan amerikkalaisen periaatteen "Pursuit of Happiness".)


Kerron kuitenkin aluksi vaikka jotain pääsiäisestä.

Nousen ylös kohti taivasta. Pilvi reunustaa aurinkoa, ja hajotessaan siniharmauteen se heijastaa auringon valon vihertävänkeltaisesta valkoiseen ja oranssiin - keskellä päivää. Vedän syvään henkeä ja suljen silmäni. Ilma on raikasta ja sopivan viileää.

Päästän irti. Kierrän liitäen yhdeksännenkymmenen asteen kulman, ja katson ympärilleni. Huipulta näkee Haikon kartanon maat hohtavine järvineen, ja päinvastaisessa suunnassa Porvoon kokonaisuudessaan. Katselen vielä hetken, ja lähden alas, ilosta nauraen.

Laskettelua edeltävänä päivänä eli sunnuntaina söimme perheeni kanssa yhdessä pääsiäisaterian, eli lammasta, joka maistuu sivumennen sanoen vuosi vuodelta paremmalta. Henki oli loistava, ja kaiken kruunasi Ruuti-koiran mielettömän huvittavat... koiruudet, leivoksista nyt puhumattakaan.

Olin hiukan väsynyt, sillä yöllä olin ollut ortodoksisessa pääsiäismessussa. En tiedä, kumpi oli ihmeellisempi, bysantista kaikuva upea laulu - ja koko kokemus kauneudessaan häkellyttävine nyansseineen - vai se seikka, että matkalla bussi oli täynnä känniläisiä ääliöitä, jotka huusivat erittäin kiinnostavia yksityisasioitaan, kuten jätänpä sittenkin väliin, julki.

En moralisoi enempää, koska tulin itsekin illanistujaisista, jossa maistelin the Dogia ja niin edelleen. Oli hauska tavata kavereita sekä katsoa Futuramaa. Mielettömän kivaa, sain Länsi-Helsingin parasta pitsaakin. Mukana oli myös heteronormatiivinen pora sekä iänikuinen aihe, armeija - siellähän kaikki nyt on.

Perjantainkin vastainen yö meni valvoessa, kuuntelin nimittäin veljeni ja erään meidän molempien opiskelutoverin kanssa Bachin Matteus-passiota Johanneksen kirkossa. Käsittämättömän upeaa kerrassaan, harmitti vain lopun symbolisesta epäjatkuvuutta tuottanut taputus.


Mitäs seuraavaksi? En aio käydä päiviä läpi, se olisi tylsää minulle eli pomminvarmasti myös sinulle. Kerron joitain irtonaisia hassuja juttuja, vaikka.

Piirtelin Ruotsin kuninkaalle. Tämä on totta, sama heppu vieraili partiosäätiön isännöimänä Suomessa, ja koetin ujuttaa hänelle Haagan Kuninkaallisen Laivaston peruskirjaa. Laivasto on partiolippukuntamme meripartiotoiminnan symbolinen pohja, jota jatkuvasti luon toiminnan järjestämisen lisäksi.

Pääsin kipparikurssille hiostavan kokeen jälkeen, joka meni kuin menikin läpi navigointikolmion ja yhden käden harppien hieman tottumattomasta yhteispelistä huolimatta - sentään ohitussäännöt menivät nappiin. Ensi viikonloppuna lähden sitten turkuun kipparoimaan teoreettisesti: käytäntöä joudun odottamaan syksyyn. Muuten partiossa olen ehtinyt lentää virtuaalisesti, myöhemmin lennonjohdonkin kanssa kommunikoiden, ja järjestää viikonloppuseikkailun.

Tapasin kerralla ainakin tuhat kaveria Ukko-Munkissa. Pöydät kaverini olivat miehittäneet joidenkin epämääräisten porukkanormien, joista en ikinä ole ymmärtänyt mitään, perusteella. Hypin sitten pöydästä toiseen - Munkan kauniit ja rohkeat, Munkan räppigangsterit, Munkan äijät. Jostakin syystä räppigangstereiden jutun taso oli korkein.

Kiitos netin ja ahkeran tiedekunnan opiskelijatilassa Olkkarissa (ja muualla) nyhjäämisen, olen saanut uusia kavereita ja tavannut muutenkin vanhoja. Ehkä Olkkarin henki on vaikuttanut minuun: suhtaudun kanssaihmisiini paljon entistä positiivisemmin. Tai sitten kaikki ovat muuttuneet ympärilläni! Kenties asenne näkyy ulospäin, mutta joka tapauksessa useammin kuin kerran olen yllättynyt siitä, että minulle on alettu jutella kuin luottaen siihen, että olen kiinnostunut mitä asia koskeekin - siis ilman mitään aikaisempaa tutustumista. Hassua, hassua.


Voisin jatkaa vaikka kuinka paljon: elämä on tarjonnut järkyttävän paljon variaatioita, jotka ovat minulle upeudessaan usein jopa sietämättömiä. Ei olekaan ihme, että olen tuntenut oloni epätodelliseksi: minua ei ole rakennettu kokemaan näin paljon onnea ja kauneutta - tai sitten viimeisetkin kahleet, jotka estävät tyytyväisen elämän ja joita itse itsellemme ja muille rakennamme, ovat minulta murtumassa. Kenties kaikki tämä on rakennettu hiekalle, asioille, jotka kadotessaan tai muuttuessaan romahduttavat minut; toivon kuitenkin, että olen uudistunut asenteeltani, ja elämäntilanteeni muuttuessakin voisin säilyttää tämän ilon.
Tämä on sitten toive, ei tavoite. Näin uskon sen parhaiten toteutuvan.